Kuume on onneksi laskenut, mutta vatsakipu ei ole mennyt minnekään. Lisäksi pitkin päivää on oksettanutkin. Alaselän särky, lihasheikkous, aistien hitaus ja kaikki muut sivuoireet merkkinä huonosta ravintoaineiden imeytymisestä ja lievästä nestevajauksesta muistuttavat joka kerta kun nousen futonilta.
Tämä on niin hämmentävää, olla täällä yksin ja sairaana. Viimeksi luultavasti viisi vuotta sitten olin Suomessa kipeänä niin että oli kuumetta ja jouduin olemaan kotona enemmän kuin yhden tai kaksi päivää. Aaltoileva pahaolo ja vessaan säntäily kymmenen viidentoistaminuutin välein on myös hyvin epämiellyttävää ihan jos siitäkin syystä että talossa on kuusi muuta ihmistä. Kyllähän kaikki tilanteen ymmärtävät, mutta kiusallisuutta se ei vie pois. Ahdistaa kirjaimellisesti.
Ensimmäistä kertaa koti-ikävä iskee aivan kunnolla. Tuntuu siltä kuin, että nyt ostan lentolipun Tokioon ja lähden mahdollisimman pian kotiin, riippumatta rahasta tai tavaroista, kunhan pääsen kotiin. Naurettavaahan tällainen on, ja johtuu vain ja ainoastaan siitä että olen sairas. Ensimmäistä kertaa itken, kun on niin paha olla, mutta vain musiikin provosoimana (tosi fiksua ylipäänsä kuunnella rakkauslauluja ja muita herkkisbiisejä tällaisessa olossa ja mielentilassa). Toisaalta se auttaa purkamaan turhaumaa, kun ei osaa enää pukea tunnetta sanoiksi. Yhtäaikaa yritän järkeillä, että jos olen kipeä minun ei tarvitse mennä kouluun ja on ihan okei jäädä kotiin jos nesteet ei pysy sisällä. Mutta EI, se pieni pirullinen perfektionisti vasemmalla olkapäällä ilkkuu, että olen heikko ja tekeydyn vain sairaaksi. Tämä on aivan sairasta. Silti jossain muistojeni kätköissä muistan kuulleeni, että jos ei ole kuumetta mennään kouluun.
Huomenna olen varmaan jo terve ja naureskelen lievästi häpeillen tälle tunnepuuskalle. Niin, mutta tällaista se on nyt sitten olla täällä. Mitenkään valehtelematta tai kaunistelematta. Jos en ala huomenissa parantua on luultavasti mentävä lääkäriin. Katsotaan nyt miten käy.
Onhan minulla toki seuraa tuosta toukasta joka viihtyy suloisesti omalla pikku alustallaan ja sitten tietysti minun tatamillani. Hyvin hurmaavaa, joku muu kiljuisi inhosta, mutta minä en jaksa, antaa luontokappaleen olla, eihän se minua vahingoita olemassaolollaan. Aika hauska kuva siitä tulikin, vaikka valoa oli vähän heikosti. Onkohan se tuossa vielä huomenna?
Tämä on niin hämmentävää, olla täällä yksin ja sairaana. Viimeksi luultavasti viisi vuotta sitten olin Suomessa kipeänä niin että oli kuumetta ja jouduin olemaan kotona enemmän kuin yhden tai kaksi päivää. Aaltoileva pahaolo ja vessaan säntäily kymmenen viidentoistaminuutin välein on myös hyvin epämiellyttävää ihan jos siitäkin syystä että talossa on kuusi muuta ihmistä. Kyllähän kaikki tilanteen ymmärtävät, mutta kiusallisuutta se ei vie pois. Ahdistaa kirjaimellisesti.
Ensimmäistä kertaa koti-ikävä iskee aivan kunnolla. Tuntuu siltä kuin, että nyt ostan lentolipun Tokioon ja lähden mahdollisimman pian kotiin, riippumatta rahasta tai tavaroista, kunhan pääsen kotiin. Naurettavaahan tällainen on, ja johtuu vain ja ainoastaan siitä että olen sairas. Ensimmäistä kertaa itken, kun on niin paha olla, mutta vain musiikin provosoimana (tosi fiksua ylipäänsä kuunnella rakkauslauluja ja muita herkkisbiisejä tällaisessa olossa ja mielentilassa). Toisaalta se auttaa purkamaan turhaumaa, kun ei osaa enää pukea tunnetta sanoiksi. Yhtäaikaa yritän järkeillä, että jos olen kipeä minun ei tarvitse mennä kouluun ja on ihan okei jäädä kotiin jos nesteet ei pysy sisällä. Mutta EI, se pieni pirullinen perfektionisti vasemmalla olkapäällä ilkkuu, että olen heikko ja tekeydyn vain sairaaksi. Tämä on aivan sairasta. Silti jossain muistojeni kätköissä muistan kuulleeni, että jos ei ole kuumetta mennään kouluun.
Huomenna olen varmaan jo terve ja naureskelen lievästi häpeillen tälle tunnepuuskalle. Niin, mutta tällaista se on nyt sitten olla täällä. Mitenkään valehtelematta tai kaunistelematta. Jos en ala huomenissa parantua on luultavasti mentävä lääkäriin. Katsotaan nyt miten käy.
Onhan minulla toki seuraa tuosta toukasta joka viihtyy suloisesti omalla pikku alustallaan ja sitten tietysti minun tatamillani. Hyvin hurmaavaa, joku muu kiljuisi inhosta, mutta minä en jaksa, antaa luontokappaleen olla, eihän se minua vahingoita olemassaolollaan. Aika hauska kuva siitä tulikin, vaikka valoa oli vähän heikosti. Onkohan se tuossa vielä huomenna?
1 kommentti:
Hei,
onneksi sentään jaksat kirjoitella,sillä täällä seurataan silmät tarkkana, että tiedämme miten voit.
Olemme aloittaneet lomailun ja touhuamme aamusta iltaan pihalla, sillä kuten tiedät täällä on hommia aina. Rakennan parhaillaan kotipihlajaan majaa ja siinä sivussa maalailen uusia lautoja päätyräystäitä varten. Ilmat ovat hyvät ja perjantaiksi on luvattu jopa +30 astetta.
- kotiväki-
Lähetä kommentti